Eihän minua edes suoranaisesti haluta. Toimin vanhan kaavan mukaan, joka on ainakin joskus myötäillyt seuraavaa halua: minua panettaa, joten haluan seksiä ja söpöilyä vanhan tutun A:n kanssa, johon olen ihastunut. Kaava tuntuu vanhentuneelta, mutta leikkaan tilanteen silti sen mukaan, koska en osaa muutakaan.
Tavanomaiset kysymykset, kuten mitä kuuluu tai mitä olet tehnyt viimeaikoina, saavat sydämen hyppäämään kurkkuun, ja soperran jotain emmätiiän, niitänäitän ja eipäkummosta väliltä. Vaihtaisipa hän aihetta, ajattelen. Puhuttaisiin vaikka politiikasta, niin ei tarvitsisi puhua itsestä. Politiikka on hyvä aihe.
Kämpällä tiedän tarkkaan rutiinini: laita yövalo päälle, käy vessassa, avaa hiukset, vähennä vaatteita, jätä seksikkäät korvikset vielä ylle, mene sängyllä odottavan A:n kainaloon.
Toimin sumuisena ja melko lailla hetkessä olematta. Ajattelen tarkkaan jokaisen liikkeeni. "Näin minulla on tapana tehdä", kuuluu ajatukseni, ja muistelen kaavaani.
Kesken suutelun minut herättää kuplastani A:n kysymys: "Mitä mietit?" Hätäännyn hieman, sillä kysymys viittaa hänen huomanneensa mietteliäisyyteni ja laskelmointini. Turvallinen vastaukseni kuuluu: "En mitään, mieleni on täysin tyhjentynyt."
Seksi on kiihkeää ja tuntuu kivalta, mutta en saa orgasmia. En ole lähelläkään, enkä jaksa edes yrittää. Se harmittaa.
A on aktin jälkeen väsynyt. Tyypilliseen tapaansa hän jää sisääni ja makoilee hetken päälläni, välillä vaihtaen muutaman suudelman. Pidän tästä. Olemme molemmat nähdäkseni kutakuinkin läsnä hetkessä ja vaihdamme lämpimiä katseita. Tiristän huulilleni vielä hellän hymyn peittääkseni orastavan mustan oloni, jotta saisin vastaukseksi hymyn.
Käyn vessassa siistiytymässä valuvasta siemennesteestä, pesen meikit, harjaan hampaat ja selvitän hiukseni. Siirryn A:n kainaloon ja huomaan A:n olevan lähellä nukahtaa. Ahdistun valtavasti ajatuksesta, että jään ainoana hereillä olevana yksin huoneeseen. Käännän hänelle selkäni ja siirryn kauemmaksi. Se ei ole tapaistani. Yleensä kaivaudun syvälle kainaloon nukahtamaan.
Olen levoton. Ajatukseni muuttuvat kubistiseksi ja surrealistiseksi maalaukseksi. Ajatuksenvirtani ei ole kaunis jatkumo, vaan mieleeni pälkähtää sanoja, lauseita, sanapareja ja ajatuksenpaloja sieltä täältä. Luon sanoja, jotka eivät tarkoita mitään. Täyttä nonsensea.
Aivan kuin virus olisi iskeytynyt järjestelmääni. Kehoni jäykistyy ahdistuksesta. Järjenjuoksusta ei saa mitään tolkkua. En kykene edes tunnistamaan kokonaisia ajatuksia. Ajatus kimpoilee vimmatusti sanavarastoni ja ajattelumaailmani jäisessä kaukalossa. Se on ikiliikkuja, joka ei pysähdy.
Muutamia pääteemoja pystyn näin jälkikäteen tunnistamaan ja nimeämään tästä mielen kakofoniasta: kuolemanpelko, elämänpelko, läheisyydenpelko sekä myöskin sen puute.
Minut valtaa myös vahva dissosiaation tunne. Vuoroin kehoni tuntuu irralliselta ja oudolta, enkä tunnista itseäni. Tunnen olevani automatisoidun kehoni loukussa. Vuoroin taas ympäristö sulaa vääristyneeksi kuin Dalín taskukello. Asiat tuntuvat vinoilta ja vinksahtaneilta. En pidä tuosta hullusta maailmasta ja haluaisin sieltä kovasti pois.
Kaipaan tukea ja lohtua, joten yritän viestiä A:lle kehollani, että minulla on tukala olla. Hengitän raskaasti, tärisen ja niiskutan hiljaa. Se on osittain hallitsematonta, mutta osin myös laskelmoitua.
Inhoan tätä laskelmoivaa puolta itsessäni. Tunnen oloni narsistiseksi.
Eleet tuottavat kuitenkin tulosta: A siirtyy lähemmäksi ja lopulta ottaa minut osittain alleen. Kehonpainon tuoma suoja antaa minulle lämmintä turvaa, ja nukahdan.
Nukun sikeästi, mutta herään jo toukokuun puolenvälin auringon ensimmäisiin säteisiin. Olo on taas helpompi. Nukumme lähekkäin ja se tuntuu hyvältä. Tai siis minä makoilen, hän nukkuu.
Pari tuntia kuluu, kunnes A reagoi vihdoin silittelyyni ja herää. Rakastelemme jälleen, kiihkeästi kuten aina. Olen jo lähempänä, mutta huippu jää taas saavuttamatta.
A:n täytyy lähteä töihin. Hän ei kuitenkaan vaikuta yhtä kiireiseltä lähtemään kuin yleensä. Makaan sängyllä kyljelläni, ja hän istuu vierelläni. Halaan hänen polveaan ja hän silittelee selkääni. Hän on viipyilevämpi ja herkempi kuin yleensä aamuisin. Mietin, josko se johtuisi minun yöllisestä romahduksesta. Pohdin kuumeisesti, mitä hän ajattelee, mutten kehtaa kysyä. Huomaan toivovani, että hän hieman säälisi minua.
Hän käy suihkussa ja lähtee. Yleensä saatan ovelle, nyt jään sänkyyn. "Just act cool", hoen mielessäni.
Ahdistus valtaa jälleen kehoni. Se helpottaa, kun kirjoitan.
 |
| © Aline Kumm Ávila (CC BY 2.0) |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti